Kolmen pennin kisamatka osa 1 | Kolme yötä Bukarestin hostellissa suoraan helvetistä – sänky tärisi, ruuat katosivat ja naapurissa majaili Bandidos

Päästyäni Bukarestiin lentokoneen vihoviimeiseltä penkkiriviltä, vessan vierestä, kaikkien nojailemana ja tönimänä, väsymys jo painaa. Sumuinen ja pimeä Bukarestin yöelämä ei liiemmin houkuttele reissun avauspäivänä.

Olen tullut Romaniaan jääkiekon takia, ja siitä kerron lisää myöhemmässä artikkelissa. Hostellini tarkka sijainti on nyt vielä hämärän peitossa, eikä nettiyhteyteni suostu toimimaan. Jään siis selvittämään reittiä hotellin aulaan, jonka eteen bussi minut jätti. Hyödynnän paikan wifi-yhteyttä hostellin osoitteen etsimiseen.

Päätän mennä kysymään apua läheiseen supermarkettiin, koska nettiyhteyteni ei vieläkään toimi eikä minulla ole perinteistä paperikarttaa.

Marketin nuori naistyöntekijä on jo aikeissa neuvoa minua, kun väliin ehtii toinen asiakas, vanhempi herrasmies. Hän saattaa minut kadulle ja viittoo suunnan, josta löydän seuraavien kolmen yön majapaikkani. Kiitän ja jatkan matkaani.

Kuuden hengen hostellihuoneessa minulle on osoitettu yläpunkka. Ei mikään lemppari, mutta otetaan vastaan. Huoneessa majoittuu lisäkseni kolme muuta miestä.

Ja mitä tästä kolmikosta kehkeytyikään seuraavien päivien aikana!

Päihtynyt ystävämme vastaa, että hän voi tehdä mitä vain, koska on romanialainen.

Heti ensimmäisenä yönä noin kello 2.00, kun minä ja kaksi muuta herraa yritämme jo nukkua, yhteisömme neljäs lenkki saapuu huoneeseen hoiperrellen. Ensitöikseen hän laittaa päälle kattovalon. (Älä koskaan tee näin, jos haluat pysyä hostellikavereidesi suosiossa.)

Toinen jo nukkumaan menneistä kavereista on isokokoinen ja parrakas, kuin suoraan pahamaineisen moottoripyöräjengi Bandidoksen reservistä. Bandidos MC Bucharestin kerhotalo sattumoisin sijaitsee tämän hostellin naapurissa.

Tämä Bandidoksen jengiläiseltä vaikuttava kaveri korottaa ääntään ja kehottaa slaavikieltä ja englantia yhdistäen tätä toista kaveria sammuttamaan valot, koska huoneessa yritetään nukkua.

Päihtynyt ystävämme vastaa, että hän voi tehdä mitä vain, koska on romanialainen.

Mietin tässä kohtaa, että mitä on vielä luvassa...

Päihtynyt huonekaverimme hoipertelee kohti Bandidos-miestä ja horjahtaa rajusti kerrossänkyäni vasten. Sänky liikahtaa, mutta hän onnistuu kuitenkin pysymään pystyssä.

Bandidos-mies makaa minusta oikealla sijaitsevassa alapunkassa. Humalainen ystävämme menee tämän sängyn viereen ja kysyy vihaisella äänensävyllä:

”Where are you from?”

Bandidos-mies ei vastaa, ja humalainen ystävämme jatkaa.

”Where are you from?”

Lopulta kun romanialaismies on toistanut kysymyksensä muutamaan kertaan, hän menee onneksemme nukkumaan.

Nukkumisesta ei tosin tule juuri mitään. Pyörin itselleni epätyypillisesti sängyssä ja nukun arviolta vain noin neljä tuntia.

Minulle oli käynyt tosin jo selväksi, ettei englannilla taidettaisi tässä huoneessa muutenkaan päästä kovin pitkälle.

Ensimmäisenä aamuna bukarestilaisessa hostellihuoneessa ei ole enää havaittavissa edellisillan kärhämää. Tosin hostellille epätyypillisesti kukaan ei puhu toisilleen tässä huoneessa.

Kun muut välttelevät jopa katsekontakteja, päätän myös itse olla vaihtamatta kuulumisia. Minulle oli käynyt tosin jo selväksi, ettei englannilla taidettaisi tässä huoneessa muutenkaan päästä kovin pitkälle.

Aamulla lähden etsimään paikkaa, josta saisin aamupalaa. Löydän hostellin läheisyydestä Human Coffee -nimisen kahvilan.

Huomaan jo heti ulko-oven kohdalla, että kahvilassa tupakoiminen on sallittua sisällä. Päätän silti astua sisään ja antaa paikalle mahdollisuuden.

Otan jonkinlaisen salami-jalapeno-toastin. Kyytipojaksi pyydän vettä ja vihreää teetä.

Työntekijä vastaa, että heillä ei ole teetä, joten tyydyn veteen.

Vapaana on ainoastaan kahvilan keskellä oleva kahdeksan hengen pöytä. Istahdan siihen ja jään odottamaan toastiani, joka on lämpiämässä uunissa.

Kahvilaan sisälle tulee noin 30-vuotias nainen, joka kumartuu eteeni ja kysyy minulta jotain romaniaksi. Vastaan naiselle englanniksi:

”Anteeksi. En ymmärrä. Puhutteko englantia?”

Nainen vastaa minulle heikolla englannin kielellä:

”Odotammeko tässä?”

Mietin, että mitä hän mahtaa tarkoittaa, mutta onnekseni kahvilan työntekijä tulee ja ohjeistaa hänet viereiseen pöytään. Ymmärrän myöhemmin, että hän oli tulossa jonkinlaiseen työhaastatteluun.

Salami-jalapeno-toast osoittautuu hyväksi valinnaksi.

Päätän käydä vielä vessassa ennen lähtöäni.

Kun auon kahvilan erilaisia ovia, teen nopeasti havainnon, että tässä kahvilassa ei muuten ole vessaa. Ainoastaan siivous- ja varastohuoneita.

Jatkan siis matkaani.

Jossain vaiheessa ehdin jo pohtia, pitäisikö käydä tarkistamassa, onko mies yhä hengissä.

Kävelen ilman määränpäätä sattumalta isolle puistoalueelle, joka on sattumoisin kaupungin toiseksi suurin puisto nimeltään Carol I. Puiston näkyvin osa on pitkä suora, jonka päässä ovat pitkälle ulottuvat portaat. Niiden yläpäässä on tuntemattoman sotilaan hautamuistomerkki Tomb of the Unknown Soldier. Se on omistettu ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneille romanialaissotilaille.

Puistossa kierrellessäni teen nopeasti myös havainnon kymmenistä eri-ikäisistä maastopyöräilijöistä ja erilaisista kyhätyistä hyppyreistä. Puisto vaikuttaa olevan maastopyöräilijöiden kovassa suosiossa vaihtelevien korkeuserojensa vuoksi.

Hostelleissa majoittuessani olen tehnyt sen havainnon, että huoneesta löytyy aina se yksi henkilö, joka nukkuu, oli kello sitten mitä tahansa.

Bukarestin First Hostellissa tämä henkilö on sama romanialainen mies, joka tuli ensimmäisenä yönä vahvasti päihtyneenä huoneeseen.

Kolmen ja puolen Bukarestissa viettämäni päivän aikana yksi asia toistuu: aina huoneeseen palatessani sama romanialaismies makaa alapunkassa huoneen perimmäisessä oikeassa nurkassa.

En ole kertaakaan nähnyt hänen nousevan sängystä, ainoastaan olen nähnyt hänen palaavan sinne öisin. Jossain vaiheessa ehdin jo pohtia, pitäisikö käydä tarkistamassa, onko mies yhä hengissä.

Toinen yö sujuu jo huomattavasti helpommin, vaikka unet häiriintyvätkin pariin otteeseen. Valot syttyvät jälleen, mutta ne myös sammuvat aiempaa yötä nopeammin.

Aamuyöllä noin kello kolmen ja neljän välillä Bandidos-miehen sireenimäinen herätyskello alkaa puolestaan soimaan, eikä hän tunnu välittävän sireenin äänestä.

Herätysääni jatkuu muutaman minuutin ajan, mutta onnekseni huoneen kolmas kaveri käy laittamassa hänen herätyksensä pois.

Öisin olen voinut konkreettisesti tuntea, kuinka sänky on tärissyt kuorsauksen yltyessä.

Tämä huoneen kolmas mies on myös romanialaisen ja Bandidos-miehen tapaan erikoistapaus.

Hän on huomattavasti meitä muita kolmea vanhempi, arviolta 40-vuotias. Hän ei puhu mitään ja suurimman osan päivästä hän tuijottaa seinään tai omia jalkojaan.

En ole myöskään huomannut, että hän poistuisi huoneen ulkopuolella olevaa sohvaa kauemmaksi.

Olen koittanut pariin kertaan puhua hänelle, mutta englannin kieli ei näytä taittuvan tällä kaverilla alkuunkaan. Ei siinä mitään, mutta kuorsaamisessa tämä kaveri vie huoneen majoittujista voiton.

Hän nukkuu alapuolellani kerrossängyssä. Öisin olen voinut konkreettisesti tuntea, kuinka sänky on tärissyt kuorsauksen yltyessä. Ääni on niin voimakas, etten ihmettelisi, vaikka ikkunatkin ovat vähän helisseet kuorsauksen tahdissa.

Lähtöaamuna saan vielä huomata, että edellisiltanani ostamani ja hostellin jääkaappiin laittamani aamupalatarpeet ovat hävinneet yön aikana. Mietin, että on ehkä hyvä, että Romania jää tänään osaltani taakse.

Yöllä on kuulunut oksennusääniä siihen malliin, että viimeisetkin myrkyt on luultavasti häipyneet hänen kehostaan.

Kun pakkaan tavaroita vielä hostellissa, katseemme yllättäen kohtaavat päihtyneenä viihtyneen romanialaisen huonekaverini kanssa.

Nyt hän on selvin päin. Yöllä on kuulunut oksennusääniä siihen malliin, että viimeisetkin myrkyt on luultavasti häipyneet hänen kehostaan.

Mies puhuu hyvää englantia, ja hetken juteltuamme hän kysyy, että olenko amerikkalainen.

”Mistä niin päättelet”, vastaan kysymyksellä.

Hän sanoo, että englantini kuulostaa Texasin aksentilta. Otan tämän suurena kohteliaisuutena, sillä vaikka englantini on mennyt viimeisen vuoden aikana jälleen hieman eteenpäin, niin omasta mielestäni kuulostan yhä heikkoa rallienglantia puhuvalta suomalaiselta.

Aiemmin hieman tökeröltä vaikuttanut romanialaismies osoittautuu juttutuokion aikana varsin mukavaksi kaveriksi – ainakin selvin päin. Alkoholi näyttää muuttavan hänenkin käytöstään huomattavasti.

Hän selittää viime öiden toilailujaan sillä, että työskentelee IT-alalla. Alan ihmisten kokoontuminen oli vienyt hänet Bukarestin yöelämään, jossa mopo oli lähtenyt niin sanotusti käsistä.

Noidan mahdollinen läsnäolo saa sykkeeni kiihtymään.

Romanialaismies kertoo vielä totuttelevansa tekoälyn IT-alalle tuomiin muutoksiin, minkä jälkeen jatkamme matkaa eri suuntiin. Hän teen juontiin ja minä kohti lentokenttää. Ennen maasta poistumista päätän kuitenkin käydä tutustumassa esihistoriallisen noidan käteen Bukarestin Zlătari-kirkossa.

Jonotan vuoroani kolmannelta vuosisadalta peräisin olevan reliikin eli noidan käden luokse.

Edessäni on kolme vanhempaa naishenkilöä, jotka polvistivat vuorotellen reliikkilippaan eteen, jossa kättä säilytetään.

Oikealla puolellani on puolestaan pieni ikkunaluukku. Sen toisella puolen pappi ottaa vastaan nuoren pariskunnan synnintunnustuksia.

Kun lähestyn arkun sisältöä, tunnen kuinka hikikarpalot alkavat valumaan selkääni myöten. Noidan mahdollinen läsnäolo saa sykkeeni kiihtymään.

Tulee vuoroni ja kurotun katsomaan noidan kättä.

Edessäni on tummunut hyvin hintelä pieni käsi.

Legendan mukaan käsi kuuluu Pyhälle Cyprianukselle. Hänen kerrotaan harjoittaneen taikuutta ennen kristityksi kääntymistään. Kansanuskomusten mukaan reliikki suojaa kirouksilta ja loitsuilta.

Noin kuuden sekunnin jälkeen päästän jonossa seuraavana olevan reliikkilippaalle ja jatkan matkaani kohti Henri Coandăn kansainvälistä lentoasemaa ja seuraavaa kohdettani.

Tämän juttusarjan seuraava osa ilmestyy lähipäivinä.