Molemmat jalkapallomaajoukkueemme, Huuhkajat ja Pikkuhuuhkajat, ovat pelanneet kaksi ottelua syksyn maaotteluikkunassa. Jos jo ennen näitä otteluita tuntui, että joukkueet olivat menossa päinvastaisiin suuntiin, niin nyt ero tuntuu olevan vielä hurjempi. U21-maajoukkue hurmaa kypsällä ja pirteällä pelaamisellaan, mutta Huuhkajat aiheuttaa ahdistuksen tuntemuksia tunkkaisella tunkemisellaan.
Annetaan ensin pisteitä Huuhkajille ja Jacob Friisille. San Marinon kaataminen murskalukemin oli Huuhkajilta juuri sitä, mitä pitikin tulla. Hyökkäyspeli virtasi raikkaasti ja Kansojen liiga alkoi tuloksen puolesta erinomaisesti. Toki on perusteltua kysyä, olisiko maailman huonoin jalkapallomaajoukkue pitänyt voittaa jopa runsaammin lukemin?
Mitä tapahtui matkalla Helsinkiin, kotiin Olympiastadionille?
Vain muutama päivä myöhemmin Valko-Venäjää vastaan joukkue näytti kovin erilaiselta. Tuloksena maaliton tasuri, topparien kamalia pitkiä avauksia vastustajille ja vain kaksi laukausta kohti maalia. Nekin olivat molemmat oikean laitapuolustajan puskuja. Huuhkajien esitys oli kokonaisuutena karmiva: pallollisesti rikkonainen, ideaköyhä ja ajoittain hämmästyttävän aseeton. Lisäksi pallo kävi omassa maalissa pariin otteeseen, mutta VAR pelasti Suomelle tasapelipisteen.
Mutta mitä tapahtui, kun Huuhkajat sai pallon?
Huuhkajien pelaamisessa näkyi onneksi myös hyviä ja toivottuja asioita. Prässäämisen aktiivisuus ilahdutti läpi ottelun. Soturi Ville Koski puolusti erinomaisesti koko ajan. Joukkue puolusti terävästi eteenpäin ja vei prässejä loppuun asti pakottaen Valko-Venäjää huonoihin ratkaisuihin. Sehän on juuri sitä puolustamista, jota Jacob Friis haluaa nähdä.
Mutta mitä tapahtui, kun Huuhkajat sai pallon?
Valko-Venäjä ei tullut Helsinkiin minkään taktisen taikatempun kanssa. Se pelasi hyvin pitkälti kuten sen tiedettiin pelaavan. Kaiken lisäksi ottelun jälkeen Valko-Venäjän maalivahti kertoi, että Huuhkajat ja ottelun kulku olivat sitä, mitä he olivat odottaneet.
Tällainen kommentti on Suomen kannalta karu.
Jalkapallossa ei tarvitse keksiä jokaiseen otteluun uutta muodostelmaa ja kymmenen minuutin välein vaihtuvaa prässikoodia. Silti, jos vastustaja tietää etukäteen, mitä aiot tehdä, sinun pitäisi joko tehdä se niin hyvin, ettei vastustaja pysty sitä estämään tai pystyä hakemaan etua yllättämällä.
Huuhkajat ei tehnyt oikein kumpaakaan.
Miksi peliä rakennetaan niin, että tällainen suoritus päättää hyökkäyksen?
Välillä Valko-Venäjää vastaan tuli mieleen hyvin yksinkertainen kysymys.
Onko Huuhkajien parhaaksi hyökkäysratkaisuksi ajateltu tilanne, jossa Juho Lähteenmäki pääsee keskittämään kaukaa maalista, huonommalla, oikealla jalallaan, ja kohteena on toinen laitapuolustaja Daniel Ståhl?
Lähteenmäki on hyvä jalkapalloilija eikä kritiikki kohdistu häneen. Kysymys kuuluu: miksi peliä rakennetaan niin, että tällainen suoritus päättää hyökkäyksen?
Kun rangaistusalueella seisoo Joel Pohjanpalo, luulisi yhden palaverin riittävän tunnistamaan, miten hänen ympärillään kannattaa pelata. Toisaalta läpi ottelun Pohjanpalo seisoskeli ”boxissa” aikalailla yksin. Toista oli San Marinoa vastaan. Miksi samaa rynnäkköä kohti maalia ei nähty kotikentällä?
Avauskokoonpanon pelipaikat olivat kummalliset. Topi Keskinen on erinomainen ohittamaan, etenemään vauhdilla ja toimittamaan palloa maalille. Miksi hän, oikeajalkaisena, pelasi vasemmalla?
Leo Walta on osoittanut pystyvänsä leikkaamaan vasemmalta keskustaan ja laukomaan maaleja maagisella oikealla jalallaan. San Marinoa vastaan tällä tavalla maaleja syntyi kaksi. Miksi hän pelasi Valko-Venäjää vastaan oikealla?
Friisin ajatus on paperilla ymmärrettävä. Walta tuli oikealta sisään ”taskuun” ja Ståhl nousi laidalta ylös. Jalkapallo-ottelua eivät kuitenkaan voita piirrokset valmennuksen fläppitaululla. Ottelun voittamiseksi huipulla tarvitaan jokainen prosentin etu sieltä mistä sen voi saada, ja nyt tuntuu siltä, että Suomen A-maajoukkue ei löydä etua rakenteesta tai pelitavasta.
Jos on valittavissa kaksi vaihtoehtoa, niin kumpi näistä on oikeasti parempi?
Yksi: Waltan oikea jalka leikkaamassa vasemmalta maalintekosektorille ja Keskisen vauhti oikealla ohittamassa puolustajia sekä keskittämässä Pohjanpalolle. Vai kaksi: Waltan siirtäminen pois parhaista maalintekosektoreistaan, jotta laitapuolustajalle saadaan nousukaista ja Keskinen vasemmalle leveyteen, jotta vasen laitapuolustaja voi jäädä alemmas. Tämä valinta ei voi perustua vain siihen, kumpi kuvio näyttää paperilla paremmalta.
Oleellinen kysymys kuuluu: kumpi tuottaa oikeasti ja aidosti pelaajien osaaminen huomioiden enemmän vaaraa?
Sata kertaa sadasta Walta laukomassa 15–20 metriä maalista on vaarallisempi tilanne kuin Ståhl puskemassa taka-alueelta korkeaa keskitystä, joka lähtee toiselta sivurajalta.
On vaikeaa keksiä kunnollisia perusteita hänen kausikortilleen avauskokoonpanossa.
Glen Kamara ja Kaan Kairinen ovat molemmat laadukkaita jalkapalloilijoita. Molemmat osaavat pitää palloa, tarjoutua pelattavaksi ja rytmittää peliä. Ongelma syntyy, kun he pelaavat samaan aikaan ja kun Suomen pitäisi murtaa alhaalla puolustava vastustaja. Samalla pitäisi olla valmiutta puolustaa vastahyökkäyksiä.
Tämä keskikentän yhdistelmä on nähty nyt useamman kerran ja mikä on ollut aina lopputulos?
Paljon pallon liikuttamista ja vähän pelaajia rangaistusalueella. Vähän juoksuja puolustuslinjan taakse ja vähän maalipaikkoja.
Ja kun pallo menetetään, vastustajalle voi aueta isoja tiloja, koska kumpikaan ei ole profiililtaan keskikentän puolustava peto, joka yksinään tuhoaa vastahyökkäyksen.
Kaan Kairinen pelasi jälleen heikon maaottelun, ja on vaikeaa keksiä kunnollisia perusteita hänen kausikortilleen avauskokoonpanossa.
Santeri Väänänen ei välttämättä ole vielä absoluuttisesti parempi pelaaja kuin Kairinen, mutta keskikentän roolitusta ja pelaajien parhaiden ominaisuuksien hyödyntämistä ajatellen Väänäsen pitäisi avata niin kauan kuin Matias Siltanen tai Luka Hyryläinen eivät ole mukana.
Kun kokoonpanosta löytyy Väänänen, ja joukkueen tähdet Marhiev ja Walta, niin Kairisella ei pitäisi olla enää mitään asiaa avaukseen. Edellä mainitulla kolmikolla keskustan roolitukset osuvat nappiin.
Kumpikaan vastaus ei miellytä.
Valko-Venäjä-pelin vaihtojen tarkoituksena oli luonnollisesti tuoda kentälle vauhtia, koska sitä tarvittiin. Daniel Håkans ja Keskinen ovat juuri niitä pelaajia, joita vastaan puolustajan pitäisi pelätä joutuvansa juoksukilpailuun. Mutta sitten heitä alettiin hakea taskuihin. Miksi?
Joko pelaajat eivät itse tunnistaneet vahvuuksiaan ja osaa käyttää niitä ottelun tiimellyksessä tunnistaen tilanteet oikein tai sitten he ovat saaneet huonoja ohjeita. Kumpikaan vastaus ei miellytä.
Huuhkajien pelinavaaminen oli Valko-Venäjää vastaan toisella jaksolla aivan karmeaa. Pelaajien sijoittuminen avausvaiheessa oli vähintään kummallista. Vasen laitapuolustaja Lähteenmäki tuntui jatkuvasti olevan palloa pitävän toppari Ville Kosken tiellä. Kun Marhievin vaihdettiin pois, keskikenttäpelaajia ei enää löydetty ensimmäisen prässilinjan takana. Taitavasti menivät piiloon.
Toista oli U21-peleissä. Matias Siltanen on aina pelattavissa. Kannattaa kiinnittää huomiota, kuinka monta kertaa maalivahti löytää Siltasen jalan ja peli avataan hallitusti keskeltä, vaikka vastustaja prässäisi korkealta. Huuhkajat eivät tähän pystyneet.
Tämä ei ole enää sattumanvarainen nuorisomaajoukkueen suonenveto.
Ja sitten meillä on Mika Lehkosuon valmentama U21-maajoukkue. Espanja kaatui Tammelassa ja perään Romania vieraissa. Pikkuhuuhkajilla on vuonna 2026 nyt kuusi ottelua ja kuusi voittoa.
Tämä ei ole enää sattumanvarainen nuorisomaajoukkueen suonenveto eikä vain lahjakas ”sukupolvi”.
Kyseessä on erittäin laadukas jalkapallojoukkue, jonka tekemisessä näkyy toisteiset mallit siitä, miten joukkue haluaa pelata. Kuten oli aiemmalla Lehkosuon U21-joukkueella ikäluokan EM-kisoissa. Näistä pelaajista moni on jo Huuhkajien matkassa.
Romaniaa vastaan Matias Siltanen ja Luka Hyryläinen järjestivät keskelle varsinaisen klinikan. Pyry Mentun pallollinen rooli oli Espanja-ottelua pienempi, mutta hän täytti tehtävänsä erinomaisesti.
Tärkein havainto on, että Pikkuhuuhkajien pelaamisen rakenne tuntuu auttavan yksilöitä näyttämään hyvältä ja pelaamaan vahvuuksillaan. Huuhkajissa tilanne ei ole yhtä hyvä.
Peliä avatessa Pikkuhuuhkajat muodosti ajoittain kolmen linjan niin, että Hyryläinen pudotti topparien väliin. Siltanen ja Mentu pystyivät rakentamaan peliä tämän linjan edessä. Laitapuolustajat nousivat leveälle, ja laitahyökkääjät Marius Söderbäck sekä Juho Talvitie liikkuivat taskuihin. He sopivat tällaiseen rooliin. Molemmat osaavat vastaanottaa palloa pienessä tilassa linjojen välissä, pelata kombinaatioita ja jatkaa peliä eteenpäin. Heillä on hyviä ominaisuuksia pelata ahtaissa tiloissa.
Håkansin ja Keskisen käyttämisestä samassa roolissa ei voi sanoa samaa. Valittu taktiikka on hyvä silloin, kun se auttaa pelaajia tekemään niitä asioita, joissa he ovat hyviä. Tässä Pikkuhuuhkajat näyttää olevan reilusti Huuhkajia edellä.
Viereisessä maajoukkueessa Lehkosuo tuntuu jatkuvasti pohtivan: miten saamme näistä pelaajista parhaat ominaisuudet esiin?
Jacob Friisiä on helppo arvostella tällaisen heikon Valko-Venäjä-ottelun jälkeen, mutta hänen perusajatuksissaan ei ole lähtökohtaisesti mitään väärään.
Ongelma syntyy, jos pelaajien ominaisuuksia yritetään jatkuvasti sovittaa valmiiseen ideaan sen sijaan, että ideaa muokattaisiin pelaajien ympärille. Friisin valinnat Valko-Venäjää vastaan olivat taktisesti selitettävissä, mutta olivatko ne optimaaliset Suomen kannalta? Näistä samoista, vääristä syistä muiden muassa Naatan Skyttä nousi aivan liian myöhään Markku Kanervan Huuhkajiin.
Viereisessä maajoukkueessa Lehkosuo tuntuu jatkuvasti pohtivan: miten saamme näistä pelaajista parhaat ominaisuudet esiin?
Huuhkajissa puolestaan kysymys näyttää välillä olevan: miten saamme nämä pelaajat toteuttamaan tämän rakenteen?
Pikkuhuuhkajissa Siltanen saa olla Siltanen, Talvitie Talvitie ja toppari Kangasniemi välillä näköjään vaikka vasen laitahyökkääjä, jos tilanne sitä vaatii. Joukkueella on rakenne, mutta rakenne ei sido pelaajia. Se antaa heille vapauksia pelata kuuluisasta selkäytimestä.
Huuhkajissa taas on hetkiä, jolloin laadukkaat pelaajat näyttävät oudon tavallisilta. Se on vaarallinen ja huolestuttava signaali.
Nyt Friisin pitäisi löytää sellainen tapa peluuttaa jalkapalloa, jossa parhaat suomalaiset pelaajat pääsevät tekemään mahdollisimman paljon juuri niitä asioita, joissa he ovat parhaimmillaan. Naapurihuoneessa Mika Lehkosuo näyttää jo mallia.